En nyt sitten kuitenkaan raaskinut ihan copypastella julkaista aiemmin facebookin odotusryhmässä julkaisemaani kirjoitusta, - sekin hävetti liikaa. Tässä siis uusi versio samasta tarinasta!
Eli oikeastaan tarina alkaa jo sunnuntaina 11.8., kun alkoi tuntua ensimmäiset supistukset. Kellottelin niitä ja niitä tuli sen verran tiuhaan, että minun taustallani (kohdunkaulan ennenaikainen kypsyminen) halusin lähteä sairaalaan varmistamaan missä mennään. Supistukset eivät olleet kivuliaita, mutta pelkäsin, että salakavalasti tilanne etenee lopulta siihen, että synnytän kotona (joo, naurattavaa:D). Sairaalalla olivat kuitenkin sitä mieltä, että kannattaa jäädä yöksi jos tilanne siitä vaikka lähtee etenemään. Meillä kuitenkin on sairaalalle jonkin verran matkaa kotoa...
No, yön aikana supistukset hiipui ja maanantaina 12.8. pääsin(lue:jouduin tahtomattani) kotiin. Olin tosi pettynyt, kun ehdin tietenkin edellisiltana jo soitella sukua läpi, että nyt se sitten on menoa ja sitten lopulta mitään ei tapahtunutkaan. Nielin pettymyksen, vaikka maanantai menikin itsesäälissä kieriskellen (nyt jo naurattaa, koska viikkojahan silloin oli vasta 37+3).
Tuli seuraava päivä, tiistai 13.8. Otin itseäni niskasta kiinni ja sain lähdettyä ihmisten ilmoille. Kävin lähikaupungissa shoppailemassa ja söin tulista kebabia päivälliseksi. Heilauteltiin myös peittoa pitkästä aikaa myöhemmin illalla. Koko päivä oli sujunut hienosti ilman supistuksia, mutta sitten ne palasivat taas kello 23 illalla. Tuntui oikeastaan samalta kuin silloin sunnuntaina, mutta tällä kertaa jokin oli toisin. Alitajunta ehdotti petivaatteitten siirtoa olohuoneeseen, jotta mies saisi nukkua rauhassa yönsä. Aloin ravata ympäri asuntoamme ja tulihan siinä käveltyä reilu kaksi tuntia. Kun vihdoin pysähdyin, ei istumisesta enää tullut mitään. Kellotin taas supistuksia ja niitä tuli säännöllisesti
(en enää muista välejä ja kestoja). Otin panadolin ja menin suihkuun.
Suihkussa olo vähän helpotti, mutta tunnin jälkeen ei sekään enää auttanut.
Tulin suihkusta pois ja jäin alushoususiltani haahuilemaan taas ympäri asuntoa... Olin maanantaina päättänyt, etten enää mene turhaan sairaalaan. Vitkuttelin miehen herätämistä, mutta viiden aikoihin keskiviikko-aamuna tuntui jo siltä, että on parempi lähteä taas tarkastamaan tilanne. Onneksi sairaalakassi oli
jo pakattuna, joten puin vain vaatteet päälle ja pääsimme lähtemään.
Saavuimme sairaalaan kirjanpitoni mukaan kello 5.40. Minut ohjattiin ensin käyrille. En pystynyt
menemään makuulle käyränoton ajaksi vaan keinuttelin keinutuolissa.
Supisti kipeästi, itketti ja jännitti. Kätilö rohkaisi, että eivät he
enää minua kotiin lähetä kun noin kovasti sattuu. Se helpotti oloani, koska olin niin kovasti pelännyt että olisimme taas turhaan sairaalalla.
Klo 6.05 pääsin pois käyriltä ja vaikeroin itseni vessaan. Vessan
jälkeen minulle tehtiin sisätutkimus ja tulos oli yllättävä: olin jo 6cm auki! Tutkimuksessa
huomattiin myös isokalvorakko, joka pullotti jo pinkeänä, eli vedet
voisivat mennä koska tahansa. Supistuksia tuli siinä vaiheessa jo 3-4 min välein. Minulla
pääsi itku kun kuulin, että tilanne on niin pitkällä. Pelkäsin, etten
ehdi saamaan mitään kipuun. Kätilö oli ihana ja lohdutti jälleen:
ehtisin kuulemma hyvin saada tarpeeksi puudutuksia.
Klo 6.25 olin auki
7-8cm ja sain pc-puudutuksen. Puudutus helpotti onneksi heti.
Kätilö ehdotti, josko haluaisin ottaa myös spinaalin ja tottakai minä sen halusin! Itse synnytys pelotti sillä hetkellä sen verran, etten ehtinyt pelkäämään piikkiä selkärangassani. Spinaalin laitto ei tuntunut ainakaan näin jälkikäteen ajateltuna miltään, ja se oli saatu laitettua klo 6.50. Spinaalin
jälkeen en muista tunteneeni enää ollenkaan kipua, ainoastaan
paineentunnetta.
Seitsemän aikoihin ei saatu enää käyrille
piirtymään vauvan sydänääniä, joten päädyttiin puhkaisemaan kalvot ja
laittamaan vauvalle päähän pinni klo 7.05. Tällöin olin täydet 10cm
auki. Klo 7.30 kätilö vaihtui ja sain pc-puudutuksen ja spinaalin lisäksi pudenduspuudutteen. Odoteltiin,
että vauva laskeutuu ja taisin myös tässä vaiheessa saada supistuksia
vahvistavaa lääkettä. Klo 7.45 sain kätilöltä luvan alkaa harjoitella ponnistamista
supistuksien aikana.
Aktiivinen ponnistusvaihe alkoi klo
8.15. Vauvan syke laski aina ponnistaessa, joten kätilö suorastaan käski kääntyä kyljelleen.
Happimaski oli tuossa vaiheessa suuri apu. (Koitin myös ilokaasua, mutta
siitä tuli vaan huono olo.) Klo 8.25 sain luvan kääntyä takaisin
puoli-istuvaan asentoon. Kätilö kehui kokoajan, että ponnistan hienosti ja se tsemppasi tosi paljon! Miehen rooli oikeastaan koko synnytyksen ajan oli vaan seurata vierestä, ponnistaessa hän tuki päätäni kädellään, jotta sain sen pidettyä (lue: muistin pitää sitä) rintaani vasten.
Klo 8.29, 14min ponnistamisen jälkeen, syntyi ihana, terve poikavauva. Itkua kuului heti ja poika sai täydet 10-10 apgar-pistettä.
Synnytyksen
kolmosvaihe kesti 5 minuuttia. Sain muutaman pintaruhjeen, joten kätilö laittoi yhteensä 3 tikkiä. Sitten meille tuotiin onnittelumaljat ja aamiaista, jonka jälkeen kello 10.30
pääsin jo suihkuun ja kello 10.40 siirryimme osastolle: ensimmäistä kertaa yhdessä, meidän pieni perhe. <3
Synnytyksestä jäi tosi hyvät muistot ja olenkin sanonut, että voisin tehdä sen koska vain uudelleen. Tuo pieni poika, jonka saimme oli kaiken sen kivun arvoista. :)
Huh, kuulostipa "helpolta", jos nyt näin synnytyksestä voi sanoa :) Ilmeisesti sinulla paikat oli jo niin kypsyneet, että poika tuli sitten nopeasti. Hyvä, ettei jäänyt traumoja :)
VastaaPoista